Hullujahan me ollaan. Lähteä nyt kahdeksan kuukautisen lapsen kanssa toiselle puolelle maapalloa, kun Suomen talvessa voisi palella pakkasissa, kehittää flunssan ja rämpiä rattaiden kanssa lumihangessa. Näistä vakuuttavista vasta-argumenteista huolimatta uskaltauduimme varaamaan 5 viikon toteutettavissa olevan pienen unelman.
Viisi viikkoa reissussa olisi normaalisti tarkoittanut ainakin 3 tai jopa 4 eri paikkaa, mutta 8 kuukauden ikäinen napero piti realiteetit kasassa eli jaoimme matkan Bangkokin ja yhden rantalomapaikan kesken. Tärkeimpinä spekseinä meillä oli vähintään 2 makkaria, keittiö ja oma uima-allas. Omaa kotia huonompaan asuntoon emme halunneet ja plussaa tulisi lisäksi lähellä olevista ravintoloista, rannasta ja rauhallisuudesta. Ai niin unohtamatta tärkeää seikkaa eli uutta paikkaa. Monen kuukauden asuntohintatinkauksien jälkeen sekä bongattuani Finnair Plussan 499 euroa+1000pistettä kampanjan, varasimme lennot Bangkokiin ja varasimme talon Samuin Fisherman’s Villagesta, Bophutista.
PANU LUXURY APARTMENT
Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Panun ollessa kyseessä voisi todeta, että kuvat eivät pysty kuvaamaan tunnelmaa kuin hiukkasen. Tunne, kun makaat illan hämärtyessä riippukeinussa, laineiden liplatuksia kuunnellen ja mietit jaksatko nousta riippukeinusta ja kävellä fiilisteleen perjantaimarkkinoiden tunnelmaa kadun toiselle puolelle vai laitatko veden valumaan porealtaaseen ja lähdet ihailemaan merta sieltä käsin. Priceless…Tai no priceless my ass, kyllähän sen fiiliksen saaminen maksoi, ainakin yhden MasterCardin höyläämisen tappiin asti ja paljon ylityötunteja. Mutta oli se sen väärtti.
Panun parasta antia olivat ehdottomasti sijainti Bophutissa Fisherman’s Villagen rannalla ja kuitenkin keskellä kylää. Pari metriä sekä mereltä että Samuin parhaiksi mainituista ravintoloista. Ranta-asuntoon kuului oma uima-allas sekä kajakit, joista muodostui yksi aamujen kohokohdista: melominen tyynessä vedessä ihan yksin ihaillen Fisherman’s Villagen veden rajassa olevia puutaloja.
Ihan helpolla Panu ei löytynyt. Käytin varmaan valehtelematta satoja tunteja sopivan villan surffailuun, mutta siinä vaiheessa, kun ensimmäisen kerran astuimme sisään taloon, totesin, että kyllä kannatti. Koska kyseessä oli maalis/huhtikuu ja pahin turistiryysis jo ohi, saimme tingattua hintaa paljon listahintaa alemmas. Panu on erotettu kahdeksi erilliseksi asunnoksi. Kaksi ylintä kerrosta ja katon uima-allasalue muodostavat penthouse-huoneiston ja kaksi alinta kerrosta omalla uima-altaalla rantahuoneiston.
Asuimme alemmassa rantahuoneistossa. Yläkerrasta löytyi kaksi makuuhuonetta omilla kylpyhuoneillaan ja alakerrasta yhdistetty keittiö/olohuone, josta oli suora pääsy terassille, uima-altaalle sekä rannalle. Huoneiston mukavuuksiin kuului myös Ting ja Tao, yleismies/poika ja siivoojatyttö. Molempien englanninkielen taito oli heikkoa, mutta ystävällisyys ja palveluasenne ykkösluokkaa. 8 kk poitsu menetti sydämensä Taolle heti ensimmäisenä päivänä ja tunne taisi olla molemminpuolinen. Panun vakkarikalustoon kuului myös Lurppis, pieni luppakorva, joka päivittäin tuli meidän pihalle kerjäämään kinkkupaloja ja jäi palkaksi vahtimaan taloa ja haukkumaan ohikulkijoille.
Ensimmäisellä viikolla yläkerrassa asui itäisen naapurin porukkaa, jotka heittelivät tupakan tumppeja meidän alakerran uima-altaaseen. Päivää eivät viitsineet sanoa ja nyysivät rannalta meidän asunnon pyyhkeet. Montaa kaunista sanaa ei sille porukalle heru. Kahtena viimeisenä viikkona yläkertaan muutti pariskunta, joita ei pahemmin näkynyt eikä kuulunut. Ting yritti selittää huonolla englannillaan, että se julkkis on tullut takaisin. Pitkän tavaamisyrityksen jälkeen saimme selville, että yläkerrassa asui Take That-yhtyeen vanha stara. Itse olin 90-luvulla NKOTB tyttö (I love Joe-paita kuului vakiovarustukseen), joten minua tämä kilpailevat bändin stara ei paljoa liikauttanut.
RAVINTOLAT JA MUUT NAUTINNOT
Bophutin Fisherman’s Villagessa hemmotellaan ravintoloilla. Vaikka kyseessä on erittäin pieni paikka, on ravintoloita paljon ja taso yllättävän hyvä. Samui on yksi Thaimaan kalleimmista paikoista lomailla ja muuhun Thaimaahan verrattuna, sen huomasi etenkin ravintoloiden hinnoissa.
Ohessa omat suosikit ja vähän osviittaa missä tuli syötyä:
Karma Sutra: Keskellä kaikkea, kivasti sisustettu paikka, joka oli melkein joka ilta täynnä. Testasimme siellä lounaspatonkien lisäksi muun muassa green currya, paedangia, ja phad thaita (edellä mainitut+singhat 4 hengelle, 1700 bahtia). Ruoka oli keskinkertaista varsinkin hintoihin nähden.
Il Salotto: Kiva merinäköala ja hyvät viinit. Pääjehu keittiön puolelta, herra Luigi Fadda istui aina ravintolan edustalla moikkailemassa. Ja kuten paikan nettisivutkin kuvailevat: Luigilla on jatkuva rakkaussuhde ruokaan, hänellä ei ole miesmallin kroppaa eikä hän ole enää teini-iässä. Pestosienipasta, lasagne, lohipasta ja kanapasta aussilaisella Tree Line shirazilla 1745 bahtia. Tykättiin.
Villa Daudet: Lonely Planet recommended ja meidän suosikki. Täällä tuli syötyä enemmän kuin laki sallii. Ei hienoja merinäköaloja, eikä ehkä iske ruokahifistelyporukkaan, mutta meidän mielestä ruoka oli todella hyvää, hinnat kohdallaan ja palvelu pelasi. Kokeiltiin abouttirallaa kaikkea mitä listalta löytyi, mutta pysyteltiin silti paikallisissa. Kolmen ruokalajin menu thaimaalaista ruokaa 199 bahtia.
Juzza Pizza: Hyvät pizzat, ehkä hieman normaalia hintavammat. Iso margharita pizza 270 bahtia.
The Pier: Hyvät hampurilaisateriat, nimensä mukaisesti ihan laiturin vieressä, merenrannassa. Kiva, trendikäs sisustus.
”Frog”: Green curry, pad thaitx2 ja joku muu kanaruoka (+singhat) 890 bahtia. Ei vakuuttanut. Ei tullut käytyä toista kertaa.
Alla Baia: Parma ja Hawaii pizzat 660 bahtia. En muista oliko hyvää vai pahaa. Mieleen muistuu vain saksalainen rouva, joka vahtasi ja hymyili Alexille koko illan. Lähtiessä hän tuli sanomaan meille, että onpa ihana, kun otitte poikanne mukaan ravintolaan.
Olemme säästyneet useilla Thaimaan reissuilla sähkökatkoksilta, mutta Samuilla sellainen sattui yhtenä iltana. Tietenkin juuri silloin, kun olin laittanut vedet kiehumaan pojan iltapuuron keittoa varten. Poika sai puuron sijasta purkkihedelmää, mutta suuremmaksi ongelmaksi muodostui oman ruoan saanti, kaikki ravintolat kun ovat aika riippuvaisia sähköstä. Loppuillasta istuimme kynttilän valossa (jonka Ting meille ystävällisesti kiikutti) ja söimme koko rahalla pannukakkuja, sillä ainoa ruoanlähde sinä iltana oli Fisherman’s villagen polkupyörän päällä kulkevat pannukakkukojut.
Toinen mielenkiintoinen polkupyörällä kulkeva henkilö oli vanha mummeli, jonka viimeisetkin hampaat olivat tipahtaneet jonnekin matkan varrelle. Ostimme mummolta vohveleita ja joku paikallinen valaisi, että mummo on myynyt vohveleita pyörän selästä vuosikymmenet ja pystynyt kouluttamaan lapsensa yliopistotasolle pelkästään myymällä vohveleita. Totta tai ei, ostimme mummolta vohveleita tarinan jälkeen muutamalla kymmenellä bahtilla melkein joka päivä.
Yksi asia mitä jäin kaipaamaan Bophutissa oli kunnon manikyyri-ja hierontapaikat. Isompien hotellien yhteydessä on kalliita, hienoja kylpylöitä, mutta Thaimaassa ei viitsisi joka päivä maksaa yli 50 euroa hieronnasta, kun sellaisen saa yleensä vitosella. Kerran eksyin vähän epäilyttävän näköiseen paikkaan, joka tarjosi pää/kasvohierontaa halpaan hintaan. Hierontaa ei tullut laisinkaan, mutta neiti tuppasi jos minkälaista tököttiä kasvoihin. Kasvohoito oli siis käännetty nätisti kasvo-ja päähieronnaksi. Tiedä mitä ne mömmöt oli, joten loppuilta meni hinkatessa kasvoja omalla puhdistusmaidolla.
Sen jälkeen pysyttelinkin vain Min (tai Myn) hieronnassa. Mi oli kaunis thaimaalainen nainen (joka muistutti hämmästyttävästi Aarteenmetsästäjän näyttelijää Tia Carrerea). Mi näytti tuskin 25-vuotiaalta mutta oli kuulemma jo kahden aikuisen lapsen äiti. Hän oli eronnut miehestään 7 vuotta sitten ja muuttanut pohjois-Thaimaasta Samuille. Viihtyi kuulemma sinkkuna vaikka voin kuvitella, että niillä kasvoilla tarjontaa olisi jonoksi asti.
Joka perjantai Fisherman’s Villagen kadut täyttyivät myyntikojuista ja muualta tulleista turisteista. Hiljainen kyläraitti muuttui hetkessä kielten sekamelskaksi. Perjantaimarkkinoissa oli mukava tunnelma ja ruokakojuista sai aina perjantai-illan päivälliseksi tempuroita (50 bahtia), satay-vartaita (1 varras 15 bahtia), fishcakeseja (20 bahtia), torakoita ja muita hyönteisiä. Ehkä mukavin fiilis kylästä jäi kuitenkin aamuvarhaiselta, jolloin sain revittyä itseni lenkille rannalle ja juoksin takaisin kylän kävelykatua, juuri ennen kuin putiikit alkoivat availemaan oviaan, eikä tiellä liikkunut muita kuin minä ja pari kulkukissaa.
NÄHTÄVYYDET
Kiitos isovanhemmille siitä, että me pääsimme yhtenä päivänä järjestetylle päiväretkelle Ang Thong Marine parkiin (1500 bahtia, slow boat+kayak). Kuva luonnonsuojelukohteesta koristaa ”501 Destinations to visit” kirjan kantta, jonka selaamme joka kerta, ennen matkan varaamista, joten retken jättäminen väliin olisi harmittanut. Hyppäsimme aikaisten aamulla minibussiin, joka vei meidät Samuin pääkaupungin Nathonin satamaan. Lautalla tapasimme ruotsalaisen Hansin, jonka kanssa vaihdoimme ajatuksia Thaimaan matkailusta. Tarina oli tuttu, ”tyttökaveri” Thaimaassa.
Itse lauttareissu luonnonsuojelualueelle sujahti nopeasti aamupalasta muovilautasilta nauttien. Merimatkan jälkeen istahdimme kajakkeihin, joilla meloimme ihastelemaan kivimuodostelmia ja luolia. Meloimme ohi saaren, jonka kaikki kookospuut oli jyrsitty runkoa myöten. Opas valaisi meitä ja kertoi saaren olevan täynnä tuholaislajia, joka tuhoaa kookospalmuja ja leviää pelottavalla vauhdilla. Saarelle ei saanut ankkuroitua sillä paikalliset pelkäävät tuholaislajin leviämistä omalle saarelleen, jonka suurin elinkeino turismin lisäksi tulee kookospalmuista (ja minä tietenkin olin huolissani oman lempparini eli kookosjäätelön tulevaisuudesta).
Ennen siirtymistä toiseen kohteeseemme, näköalapaikalle, saimme nauttia rankkasateesta muutaman minuutin ajan. Viewpointteja mainostettiin lauseella “helppo ja upea nousu sademetsän ja kapeiden rotkojen läpi kohti näköalapaikan upeita maisemia”. Maisemat olivat kyllä upeat, mutta tämä nousu ei ollut kyllä helppoa nähnytkään. Ensimmäinen rouva kaatui jo ensimmäisen 20 metrin jälkeen ja palasi takaisin. Rankkasade oli huuhtonut sademetsän polun liukkaaksi ja kyllähän minunkin piti käydä kostuttamassa peräosani isoon mutalammikkoon. Ilman sateen liukastamaa tietäkin, olisi nousu ollut haastava. Muistoksi jäivät hienot maisemat, ruskea peppu ja entiset ballerinat. Mutta hauskaa oli.
Koska pojat pääsivät parina päivänä pelaamaan futisgolfia, otimme äidin kanssa puoli päivää vapaata, jätimme kaikki kolme kollia nauttimaan uima-altaalle ja kävelimme Hansar hotelliin kokkikurssille. Kurssi oli aika arvokas 3890 bahtia kahdelta (varmaan puoleen hintaan olisi saanut jostain Chawengin laitamilta), mutta koska muita oppilaita ei ilmaantunut, saimme olla koko kurssin kahdestaan.
Kurssi alkoi reissulla Bophutissa sijaitseville ruokamarkkinoille, joissa kävimme nuuskimassa ruoka-aineita, opeteltiin tunnistamaan juuri oikean kypsyysasteen omaavaa mangoa ja hypisteltiin mausteita. Valitsimme ruokalajeiksi green curryn, phad thain ja mangon ja sticky ricen. Eihän niistä nyt ihan viiden tähden ruoka-annoksia tullut, palmusokeria livahti vähän liikaa, eikä mangon leikkuu vastannut taideteosta, mutta kyllä kaikki kummasti katosivat jonnekin pohjattomaan vatsaan.
Isovanhempien lähdettyä takaisin koto-Suomeen, ei skootterinvuokraus tullut enää kysymykseen, joten pistimme pojan kantoreppuun ja otimme taksin Lamai rannalle ihastelemaan Hin Tai ja Hin Yai (grandma ja grandpa) kiviä. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, ei tarvitse varmaan selittää mistä kivet ovat saaneet nimensä. Kansantaru kuitenkin kertoo pariskunnasta, jotka lähtivät pyytämään pojalleen vaimoa naapuriprovinssista. Merimatkalla he joutuivat myrskyyn eivätkä päässeet enää uimalla maihin. Kivet ovat kuulemma todisteena morsiamen vanhemmille heidän aikeistaan. Älkää teilatko minua, jos tarina ei pidä paikkaansa. Kansantarut kun tuppaavat aina välillä saamaan omia värityksiään oppailta.
LAPSELLISTEN PLÄJÄYS
Ja loppuun vielä lapsellisten pläjäys.
Emme saaneet varattua tai maksettua netistä Bangkok Airwaysin ”vauvapaikkaa” vaan se ostettiin lentopäivänä ja maksettiin lentokentällä (1000 bahtia). Bangkok Airwaysilla on oma lounge kentällä mistä saa pientä purtavaa ja juotavaa. Itse vannon Priority Passin nimiin lapsen kanssa matkustaessa. Toinen ehdoton juttu on se oma lentopaikka, vaikka napero olisikin alle 2-v.
Uima-altaallinen villa oli huippuvalinta pienen vauvan kanssa. Pojan vedellessä sikeitä ilmastoidussa tilassa lasiseinän takana, pystyit itse makaamaan altaalla ja kuitenkin heti hätkähtään pystyyn, jos sängystä kuului ininää. Toimme pojalle puuroa, ensimmäiset NAN setit ja aika kasan purkkiruokaa Suomesta. Purkkiruoka- ja NAN-varastoja täydenneltiin Tescon hyllyiltä (purkki n.60 bahtia). Purkkiruokavalikoima oli todella heikko. Lähinnä löysimme vain hedelmäpurkkeja (forest fruits hyytelöä) ja muutaman hassun kana-ja vihannesruoan (porkkana ja bataatti). Onneksi olimme ottaneet mukaan myös sauvasekoittimen, joten pystyimme helposti keittämään perunoita, porkkanoita etc. ja muusaamaan ne soossiksi. Poika sai myös tuoreita hedelmiä välipalaksi.
Vaipat olivat hieman tyyriimpiä kuin Suomessa. Keittiö on aika must varsinkin pidemmällä matkalla. Desinfioin pulloja ja tutteja, mutta en mitenkään hirveän neuroottisesti. Ehkä suurin haaste oli kylvetys ja se, ettei lapsi juo sitä suihkuvettä. Välillä tuli nuoltua lattiaa ja hampaita tehdessä sormet tietty hakeutuivat koko ajan suuhun. Minkäänlaisia vatsavaivoja meille ei onneksi ilmaantunut koko reissulla.
Thaimaalaiset ovat todella lapsirakasta kansaa ja se näkyy. Äitini meinasi saada ensimmäisen hepulin jo Bangkokissa, kun kaksi thaimaalaista rouvaa päättivät hyökätä Alexin vaunujen sisään pussailemaan ja ihailemaan poikaa. Hetken päästä siihen jo tottui ja poika sai kerjätä huomiota ihan rauhassa. Vaikeinta pojalle taisi takaisin tullessa olla suomalaisten hymyttömyys ja se, kun ratikassa ei ollutkaan kolmea henkilöä ihastelemassa ja silittelemässä.
Destination LOMA 
Leave a comment