Goa – ensikosketus Intiaan

Intia ei ole herkkähermoisille. Asiat toimivat, jos toimivat, mutta hitaasti. Hyvää ensimakua antaa siirtyminen Delhin lentokentän ulkomaanterminaalista kotimaan terminaaliin. Kun olemme esittäneet matkalippumme ja passimme seitsemälle eri henkilölle, nousemme vuodelta -50 olevaan bussiin. Bussimatka kestää noin puolisen tuntia ja tuntuu kiertävän mitä erinäisempien koukeroiden kautta. Kuljettajan erottava ovi natisee liitoksistaan, mutta se ei näytä kuskia haittaavan. Hän on ylpeä työstään.

Varhainen aamu Delhissä aukeaa hieman sumuisena, mutta aurinko herättelee jo säteitään. Terminaalien välinen siirtobussi ja kotimaanterminaali ovat kuin yö ja päivä. Kotimaanterminaalissa asiat sujuvat sutjakkaasti ja katsomme konetta odottaessamme jättiscreeniltä Suomi-Saksa jääkiekkomatsia. Kingfisher Airlinesin lento sujuu mallikkaasti, mutta Intian ensivaikutelma iskee taas silmille Goalle saavuttaessa. Ajamme riisipeltojen läpi ja ihmettelemme tien varsilla olevia myyjiä. Monessa paikkaa kaksi miestä jauhaa pitkältä bambulta näyttävää oksaa.

Cidade de Goa hotelli miellyttää silmää ja eroaa kaikista aikaisemmista resorteista. Väreissä ei ole säästelty (kuten ei muuallakaan Intiassa). Huoneet ovat viihtyisän freesit ja parvekkeelta on upea merinäköala. Hotellin mielenkiintoinen arkkitehtuuri ei ole jäänyt muiltakaan huomaamatta ja hotelli onkin saanut R.I.B.A. tunnustuksen.

 

RUOKA JA MUUT NAUTINNOT

Ruokaa Goalla voi kuvailla vain yhdellä sanalla, taivaallista. Vaikka olemme olleet Thai-ruoan vannoutuneita kannattajia, oli ruoka Intiassa vähintäänkin yhtä hyvää. Omaksi lempiravintolaksemme muodostui Panjimin kaupungissa sijaitseva Sher-E-Punjab. Otitpa sitten paistettuja nuudeleita valkosipulilla tai Palak Paneeria, nautinto oli täydellinen. Ehkä yksi yllättävimmistä kokemuksista koko lomalla oli  kuitenkin oman hotellin ravintolan pizza, joka maistui paremmalle kuin Italiassa. Panjimin kaupungista löytyy myös paljon kasvisravintoloita. Pidimme erityisesti Satkar ravintolasta, josta tosin puuttuivat anniskeluoikeudet. Kaikki varoittelivat mahataudeista, joilta ei voisi välttyä Intiassa. Ajattelimmekin, että kerta sen saa joka tapauksessa, niin parempi testata kaikkea. Kuin ihmeen kaupalla kaikki selvisivät Goasta ilman mahatautia, vaikka vedimme kaikkia ”kiellettyjä hedelmiä” kuten pakastejäätelöä ja majoneesia.

Sher-E-Punjab oli paikkana mielenkiintoinen. Eräänä iltana vieressämme istui kymmenhenkinen perhe, jossa perheen isä yritti opettaa isoäitiä syömään haarukalla. Huonolla menestyksellä, sillä loppuen lopuksi isoäiti repi pelarit, suivaantui näyttävästi ja jatkoi sormilla syömistä.

Mielenkiintoa herätti kuitenkin ehkä eniten meidän porukka, sillä paikalliset tuijottivat meitä lakkaamatta. En tiedä johtuiko se turististatuksesta vai siitä, että meidän seurueen naiset joivat olutta. Ensimmäisenä iltana istuessamme Sher-E-Punjabin sisäpihan terassilla, pöytien seassa juoksi rotta. Ja aivan jumalattoman iso sellainen. Se oli jäänyt loukkuun sisäpihalle, eikä päässyt pois sieltä. Ruoan täytyi siis olla todella hyvää, koska palasimme samaan ravintolaan useammankin kerran. Tosin sisäpiha jäi yhden kerran kokemukseksi ja loppukerrat nautimme ruoasta sisällä ilmastoidussa tilassa.

Kuskimme Chris ajoi meidät Utordan rannalle, kun pyysimme häntä ehdottamaan kaunista rantaa. Ranta olikin upea ja kohta jossa makoilimme, oli harvinaisen autio. Saimme rantapaikat ravintolanpitäjältä, joka asetteli jopa pyyhkeemme tuoleille.  Suunnatonta päänvaivaa aiheutti liian monta hyvää ruokaa. Lounastimme hänen ravintolassaan, mutta harmitti niin vietävästi, kun jokainen ruokalaji jota söimme oli niin taivallisen hyvää, eikä seuraavalla kerralla voinut ottaa myös niitä kahden edellisen kerran ruokia.

Panjimin kaupungista löysimme Snip Salon and Span June 18th kadulta, joka tarjosi jalkahierontaa 250 rupian hintaan. Päätimme mennä sisälle kyselemään muita palveluita ja katsastamaan paikan. Meidät ohjattiin yläkertaan, jossa oli hämyinen thaimaalaiseen tyyliin sisustettu spa, jossa tuoksui sitruunaruoho ja hiljainen rentoutusmusiikki soi taustalla. Istahdin löhötuoliin ja nukahdin melkein saman tien. Miehet ottivat vapaaehtoisesti veitsen kurkulle. Eurolla kun sai perinteisen parran leikkuun (kuvan parturi ei liity tapaukseen).

IHMISET

Samalla niin ihania, mutta välillä myös äärimmäisen raivostuttavia. Se miten paikalliset kohtelivat sinua riippui täysin alueesta. Dona Paulassa ja Panjimissa saimme erittäin hyvää palvelua ja hieman pientä uteliaisuutta. Käydessämme Anjunan hippimarkkinoilla, Calangutessa ja Candolimissa huomasi tullensa turistipaikkaan. Palvelulaadun taso oli kuin yöllä ja päivällä. Panjimin Sher-E-Punjabin tarjoilijapojat olivat erittäin ystävällisiä ja osoittivat kiinnostustaan miellyttävällä tavalla. Samoin hotellin Docardo kahvilan pojat sujauttivat aina ylimääräisiä suklaajäätelöpalloja jäätelöannoksiin.

Tyypillisin kohtaaminen rantamyyjien kanssa Goan rannoilla menee oheisesti:

-Hei, oletko uusi täällä. Minun nimeni on Natasha. Mikä sinun nimesi on? (btw, kaikki on Natashoja)

-Saga

-Hei Saga. Minulla on paljon kivoja koruja, lupaathan ettet katso koruja keneltäkään muulta myyjältä.

-En lupaa mitään, mutta voin myöhemmin katsoa myös sinun korujasi.

-Lupaathan ettet katso koruja keneltäkään muulta myyjältä.

-En tee mitään lupauksia.

-Lupaa lupaa lupaa…

-En lupaa mitään, mutta voin katsoa myös sinun korujasi.

-Lupaa ettet katso kenenkään muun koruja..

Ja siinä vaiheessa menee sitten hermot. Ja voi tuska sitä huutoa, jos satuit ostamaan toiselta kaverilta tunikan (ihana punainen tunika olikin), jonka väristä häneltä ei sattunut löytymään tai jos jätit ostamatta häneltä koruja, koska et vaan kerta kaikkisesti löytänyt mitään ostettavaa. Punainen kauniisti koristeltu tunika siis lähti mukaan Utordan rannalta 350 rupian hintaan kauhean huudon kera. Olin ennen reissulle lähtöä lukenut paljon kirjoituksia siitä kuinka sitkeitä Goalaiset rantamyyjät ovat, mutta että hymyllä ja ystävällisyydellä heidät saa hätisteltyä kimpusta. Ei muuten saanut, valitettavasti. Niin ja jokainen päivä on sinun kohdalle tultua ollut ”erittäin huono myyntipäivä..normaalisti olen myynyt jo 5 korua tähän mennessä ja nyt vaan yhden”.

Toinen asia mistä varoiteltiin olivat kerjäläiset. Ehkä näitä kerjäläisiä on enemmän isommissa kaupungeissa kuten Mumbaissa ja Delhissä, mutta mielestäni niitä ei ollut mitenkään silmiinpistävästi. Tai sitten sitä on vaan reissannut tarpeeksi ja niihin on törmännyt niin paljon, ettei osannut ajatella asiaa satunnaisen kotimaan matkailijan kannalta. Tässäkin tapauksessa määrän korvasi rasittavuuden laatu, sillä Panjimin June Roadilla yksi siististi puettu pikkutyttö roikkui kirjaimellisesti useaan otteeseen mieheni lahkeissa. Normaalisti erittäin rauhallisen miehen otsaverisuonet alkoivat hieman kohoilla.

Surullisimmat tapaukset tulivat kuitenkin vastaan Utordan rannalla, jossa kaksi pientä lasta, joiden kielet oli leikattu irti kerjäsivät ”valtion luvalla” rahaa. Slummien Miljonääri elokuvan kohtaukset tulivat hyvin kirkkaina mieliin. Siinä käydään sitten taistelua oman sydämen kanssa onko rahan antaminen huono vai hemmetin huono juttu, sillä hyvää vaihtoehtoa ei ole enää olemassa. Kartuttaako mafian kassaa vai ei. Eipä tässä vissiin pysty kerralla maailmaa parantamaan.

Dona Paulan ja Panjimin alueille ihmiset ottivat uteliaasti, mutta ystävällisesti kontaktia meihin turisteihin. Intiassa oli 3 päivän ”Holi”-juhla aikana, jolloin olimme siellä ja saimme oman osamme väreillä ilottelusta. Ollessamme vedenhakumatkalla Dona Paulassa, moottoripyöräpojat päättivät ilostuttaa meitä ja sotkivat meidät ”Holi”-juhlan väreillä. Entinen valkoinen paita muuttui yhdessä hujauksessa aniliininpunaiseksi. Ympärillä näkyi ihmisiä kasvot ja hiukset eri väreillä maalattuina. Pihoilla ihmiset tanssivat ja musiikki raikasi.

VÄRIT JA TUOKSUT

Intiassa tuoksuu erilaiselle. Haju ei ole silmiinpistävä, kuten jotkut väittävät. Intiassa tuoksuu Intia.

Mutta ne värit. Intia hellii väreillä. Värien loisto alkaa heti hypätessäsi lentokenttäbussiin ja seuratessasi tien varrella käveleviä naisia upeissa sareissa. Väri-iloittelu jatkui hotellissamme, joka on kuuluisan arkkitehdin Charles Correa:n portugalilaiseen tyyliin rakentama. Anjunan hippimarkkinat olivat positiivinen yllätys massaturismista huolimatta. En voinut vastustaa kiusausta ostaa 200 rupialla keltaista ja turkoosia isoa huivia. Lisäksi mukaan lähti iso kasa käsikoruja eri väreissä sekä mangolla maustettua vihreää teetä.

June Roadilla sijaitsevan Bombay Bazaarin sari-ja kangasosastolla olisin voinut viettää tunteja. Mutta koska sarin sitominen ei kuulu taitoihini, tyydyin raakasilkkiin. Intiasta kehotetaan ostamaan silkkiä, joka on halpaa. Rehellisesti sanottuna minulla ei ollut mitään hajua mitä edullinen silkki oikeasti tarkoittaa, saati sitten, että erottaisin feikki silkin oikeasta. Tiedän, että silkkiä pitää polttaa ja sen pitää sulaa tai tuhkautua jollain tavalla, mutta millä, en jaksanut stressata enää ostovaiheessa. Koska Suomesta ei yleensä saa kaunista kangasta 5 eurolla/metri, ajattelin, että olkoon feikkiä, nättiä se ainakin on.

Holi-päivästä johtuen Bombay Bazaar oli juuri toiseksi viimeisenä lomapäivänä kiinni, joten hädissämme yritimme etsiä toista kangaskauppaa. Kuskimme Chris lupasi viedä meidän paikkaan, jonka tietää olevan auki. June Roadin läheisyydestä löysimme pienen sari-kaupan, Benz:n. Benz kaupan myyjä nosteli ensin kymmeniä koristeellisia sarikankaita esille, mutta ymmärsi sitten vihdoin, että etsin yksiväristä perussilkkiä. Kommunikaatiokatkon jälkeen tiskin alta löytyi sata eri väristä silkkikangasta. Mukaan lähti kolmea väriä, joista kaksi on vielä kankaan muodossa, mutta kolmas odottaa mekkona kaapissa kaverin kesähäitä. Maksoimme metristä 150 rupiaa eli kolmisen euroa. Feikkiä tai ei, Bangkokin räätäli ihmetteli silkin hienoutta ja uteli paljonko olin joutunut pulittamaan tästä 100%:sta silkistä. Moukan tuuria.

Panjimiin päin ajaessamme ohitimme päivittäin Miramar rannan, jonne joka ilta näytti kokoontuvan paikallisia. Chris selitti ystävällisesti, että paikalliset tulevat joka ilta ihailemaan auringonlaskua rannalle. Eräänä iltana otimme tuktukin ihailtuamme Panjimin valkoista kirkkoa ja saavuimme ihailemaan auringonlaskua. Meidän lisäksi paikalla oli vain japanilainen turistipariskunta, mutta muuten ihmisrykelmä koostui paikallisista. Voi kunpa itsekin voisi nauttia joka päivä yhtä kauniista auringonlaskusta. Sielu ja mieli lepäsivät.

Viidakon värejä kävimme katsastamassa Dudhsagar vesiputouksella. Ajoimme parin tunnin matkan, jonka jälkeen hyppäsimme jeeppiin venäläisen naisen ja hänen lapsensa kanssa. Koh Changin reissulla viidakko oli oikeasti viidakkoa, mutta täällä lähinnä kuivunutta kasvustoa. Vesiputous oli kyllä hieno, mutta luonto on varmaan mahdissaan sadekauden jälkeen, jolloin tietty vesiputouksille ajaminen on mahdotonta.

Vesiputouksista jäi mieleen hienon junaradan lisäksi myös valitettavasti turistien riisto. Hypätessämme jeepin kyytiin joku kaveri tuli myymään pieniä banaaneja apinoille syötettäviksi parilla kymmenellä rupialla. Me emme halunneet opettaa apinoita turisteista riipuvaisiksi (oltiinhan kuitenkin luonnossa, eikä eläinpuistossa), mutta venäläinen äiti ja tytär ostivat pussin. Ajettuamme pari metriä eteenpäin lähelle puistoaluetta, oli useaan paikkaan laitettu isot kyltit ”Do not feed the monkeys” ja uhkailut isoista sakoista. Kysyin ystävällisesti jeeppikuskilta, miksi ihmeessä niitä myydään ennen matkalle lähtöä, koska minulle turistina tuli inhottava kusetusfiilis. Vastaus oli ”koska venäläiset ostavat niitä”.  Mitäpä siihen sitten sanomaan.

Turistikusetuksesta huolimatta Intia ruokki kaikkia aisteja ja jätti palavan halun vierailla myös tämän valtavan maan muissa kolkissa. Kerala ja kultainen kolmio päätyivät samantien kohdelistalle.