Päivittäessäni meidän Unescon Maailmanperintökohteiden bucket listaa, törmäsin yhteen yli ruksittuun kohtaan, nimittäin Grand Canyoniin. Koska reissusta on useampi vuosi aikaa, kuvien laatu on vähän siinä ja siinä, mutta ehkä oheisesta kokemuksesta on jollekin hyötyä. Erehdyksen kautta mentiin..
Hyppäsimme Mustangin kyytiin Las Vegasissa ja lähdimme ajamaan Grand Canyonille. Tai niin me siis luulimme. Ajettuamme pari tuntia ja ylitettyämme Utahin rajan tajusimme, että nyt ollaan menty metsään (navigaattoriin oli syötetty tarkat koordinaatit, joten oltiin vähän ymmällämme). Sunnuntai, minihame ja uskonnollinen Utah eivät kuulu samaan lauseeseen, joten usutin miehen kysymään tietä Hilton Garden Inn hotelllista. Heillä ei ollut tietoakaan Grand Canyonista, mutta ehdottivat ajamaan Mojaven autiomaahan Valley of Fire nimiseen paikkaan.
Grand Canyon jäi siis siltä päivältä kokematta, mutta näimme sen sijaan Valley of Fire:n hienot värit, jotka olisivat muuten jääneet näkemättä kokonaan. Kuutisen tuntia tuli siis istuttua autossa ”turhan” takia. Paluumatkalla pysähdyimme lieventämään ärsytystä Las Vegas Premium Outlettiin, josta tarttui mukaan sen verran paljon tavaraa, että päivä parani samantien.
Uusi yritys Grand Canyonin West Rimmille. Tällä kertaa kirjoitimme reitin ylös ja otimme vielä vanhan kunnon kartan mukaan. Matka taittui mukavasti Hoover Damille, jossa piti napsia muutama turistikuva. Emme lähteneet tutkailemaan paikkaa sen kummemmin vaan jatkoimme ajamista kuumalla Nevadan aavikolla. Jossain Arizonassa tie vaihtui hiekkatieksi ja huomasimme avoauton katon tulevan tarpeeseen. Suu ja silmät täynnä hiekkaa saavuimme West Rimmin Hualapai-reservaattiin.
Iso musta poliisimies pysäytti meidän auton ja lateli seuraavan kysymyslitanian:
Poliisisetä: Onko teillä aseita autossa?
Me: Ei ole.
Poliisisetä: Onko teillä räjähtäviä aineita mukana?
Me: Ei ole.
Poliisisetä: Oletteko terroristeja.
Me: Emme ole.
Poliisisetä: Onko sinulla akryylikynnet.
Me: Ei ole.
Poliisisetä: Ha, sainpas teidät kiinni valehtelusta.
Me: No et muuten saanut, minun kynteni ovat aidot.
Hänen piti muuten kokeilla niitä kynsiä, koska ei uskonut. Ei onneksi yrittänyt repiä niitä irti.
Pysäköimme auton ja menimme sisään isoon valkoiseen kuplahalliin, josta sai ostaa pääsyliput alueelle. Halvin paketti oli n. 41 dollaria ilman veroja. Älkää hämääntykö muka halvoista hinnoista, sillä pakettia kaupataan hintaan $29.95+verot ja alla lukee pienellä ”plus, $8 impact fee & $3 fuel surcharge ”. Eikö nyt himputti voi laittaa siihen pakettiin oikeasti sitä koko hintaa, jos sen nimi kerta on pakettihinta. Skywalk, jota näkee monissa Grand Canyon kuvissa maksaa erikseen vielä $29.95, mutta Skywalkille ei saanut viedä edes kameraa, joten ei nähty vaivaa jonottaa ja maksaa siitä huvista.
Hyppäsimme hop-on-hop-off bussin kyytiin ja matkasimme ensimmäiselle näköalapaikalle Eagle Pointtiin. Nimi tulee jännästä kalliomuodostelmasta, jossa ihan selkeästi näkyvät siivet. Näkymät ovat oikeasti henkeäsalpaavat. Samoin on muuten pudotus kanjoniin, sillä paikassa ei ole ollenkaan turvavalleja eli kaikki käveleminen reunan lähellä on omalla vastuulla.
Toisesta näköalapaikasta oli yhtä hienot näkymät ja lisäksi sinne oli kyhätty joku pieni tiipii ja pari intiaania tanssi perinnetanssia. Ostimme kojusta veden ja jättimäisen pehmiksen ja lähdimme katsastamaan näitä intiaaniperinteitä. Vaikka intiaanitanssista jäikin vähän turistimaku suuhun, olivat kanjoninäkymät sen verran hienot, että reissu oli ehdottomasti käymisen arvoinen.
Jos Grand Canyon kuuluu omaan bucket listaan, susoittelemme läpimästi vierailua siellä. Meitä se ei jättänyt kylmäksi, vaikka yksi päivä “tuhraantuikin” navigaattorisekoilun takia. Me haaveilemme uudesta käynnistä hieman eri näkövinkkelistä ja ajan kanssa. Auringonnousu olisi hieno kokea siellä, samoin risteily joella. 
Destination LOMA 
Leave a comment